tiistai 16. huhtikuuta 2019

Kamppailukivaa Youtubessa


Tilasin Okinawa -malliset tonfat. Jee.
Kamppailulajit – itsensä haastamista, urheilua, filosofiaa jumppaa vai mitä? Jokaisen matsaajan tie on yksilöllinen: joku haluaa harrastaa pohdiskellen ja perinteitä kunnioittaen, toinen haluaa haastaa itsensä jatkuvasti ja kolmas lepuuttaa ajatuksiaan dojon ulkopuolisesta elämästä keskittymällä suoritukseen.

Suurin osa meistä kuluttaa myös sosiaalista mediaa taikka Youtubea. Siksipä halusin jakaa muutaman Youtube –kanavan, joista koen saaneeni käytännöllisiä vinkkejä omaan harjoitteluun, viihdettä, ajatusta, naurut, taikka motivaatiota. Tämänhetkinen lajini on karate, mutta olen jauhanut voimantuoton periaatteita ennen pitkää kamppailulajitaukoa Taekwon-dossa, joten tällä karatekalla on soft spotti soveltaville tekniikoille ja vapaamuotoisellekin ottelulle.

Jesse Enkamp

Tämä on ehkä isoin kanava aiheen ympäriltä, jota tulee katsottua. Kohtuullisen lyhyitä, ytimekkäitä videoita, joissa on painauduttu yksittäisen osa-alueen kehittämiseen per video. Videoilla vierailee myös Jesse ”The Karate Nerd”:in velipoika Oliver, joka ottelee UFC:ssä, joten videoilla spekuloidaan karatetekniikoita myös suhteessa muihin lajeihin ja tyyleihin. Ja välillä mennään tietoiskuihin perinteikkäästä päästä.

Ramsay Dewey

Ramsay tekee videoita treenaamisesta sekä juttelee kameralle omista havainnoistaan ja näkemyksistään. Hän on aloittanut kamppailulajit Taekwon-dosta ja siirtynyt myöhemmin MMA:han. Hän pitää JX Fightclubia Shanghaissa ja hän jakaa tarinoita valmentajan, kuin ammattilais MMA –ottelijankin vinkkelistä. Painottaa paljon fyysisen kehonhuollon ja muunkin treenaamisen tärkeyttä kamppailulajin ohella. Jos ei muuta, niin olen yrittänyt omaksua Ramsaylta ohjenuoraa: ”Do something every day. Even if it’s just a little bit. A little bit is always better than nothing.”

MartialClub

Löysin tämän kavavan vasta hiljattain. Tämä trio tekee komediallisia action –pätkiä old school –tyyliin sekä vlogityyppisiä videoita. Heidän lajinsa on kung fu ja asenteensa timanttia. MartialClub kilpailee, opettaa ja tekee stunttikoreografioita. Heillä näyttää olevan kuvatessa ja harjoitellessa kivaa, he ovat fyysisesti aika akrobaattisia  ja tuota menoa katsellessa alkaa tuntumaan, että pitäisi reenata itselläkin kovempaa. Näistä videoista jää hyvä fiilis ja pieni positiivinen odotus seuraavaa sparraussessiota kohtaan.


Nämä kaikki kanavat menevät motivaation lisäksi "Toistoilla saadaan tuloksia" -mentaliteetilla. Sillä tekemällä töitä asioiden eteen ne tuntuvat ansaituilta. Meidän dojolla kiertääkin sananparsi: "Jos tämä olisi helppoa, miksi kukaan kävisi treeneissä?" Etevinkin matsaaja joutuu tekemään toistoja jo pelkästään ylläpitääkseen valmiuksiaan. Valkoisista vöistä mustiin - me kaikki ollaan siellä treeneissä harjottelemassa.

Muistakaa kontrolli. Ja kohtuus. Mutta lyökää silti napakasti.

~ Senaattori




sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Näkökulma: Nainen miesvaltaisella tontilla

Maisemaa viimesyksyn aurinkopaneelihommista.

Olen alanvaihtaja ja päätynyt seikkailemaan miesvaltaisilla toimialoilla. Se ei kuitenkaan ole este tai hidaste. Näkökulmani aiheeseen tuskin on kovin mediaseksikäs, mutta ajattelin tehdä tämän tekstin ihan vain sillä mielellä, jos joku tyttö miettii samantapaista alavalintaa ja sattuisi löytämään tämän. Itsekin olisin halunnut alalla toimineen naisen kokemuksia alavalintoja tehdessä kuulla, mutta löysin lähinnä provosoivia keskusteluja ja iltapäivälehtien.. Noh.. Juttuja, jotka ovat melkein yhtä ”puolesta tai vastaan” –asenteella.

Päädyin opiskelemaan itseni sähkö- ja automaatioasentajaksi , kun ensimmäisellä tutkinnolla oli hankalaa saada vakituista, kokopäiväistä työtä. Lisäksi olen aina romantisoinut ongelmanratkaisutaitoja ja halusin päästä kehittämään niitä ja hakemaan pömpeleistä vikoja sekä halusin oppia kätevämmäksi työkalujen kanssa. Olin työharjoittelussa automaatiohommissa, mutta sen jälkeen olen käynyt keskusten ja säätimien kokoonpanopuolella, talosähkö/puhallusvilla –hommissa ja tällä hetkellä työskentelen tietokoneiden ja tulostinten laitehuollossa. Keskusvalmistuksessa näkyi enemmän samat naamat kokoajan, mutta sähköasennuksissa yksityisille ja tietotekniikka-asennuksissa yrityksille mennään vähän väliä uuteen paikkaan hoitamaan homma kotiin.

Printterin korjausta ja sähköasennusta.
Ja ensimmmäiseksi haluan tarttua siihen, että naiskandidaattia ”vähätellään” työhaastattelussa. Olen käynyt aika monessa haastettalussa etsiessä itselleni passelia duunia. Joissakin tykätään hyvää ennakkoluulottomuudesta tulla alalle. Joissakin mietitään sitä ainoaa aikaisemmin rekryttyä naistyöntekijää, joka hoitaa hommansa esimerkillisesti. Ja joissakin ei ole koskaan ollut akkaa töissä ja mietitään, että osaako tuo nuori ja nätti oikeasti mitään, vai onko se vailla erityiskohtelua kokoajan. Jos väläyttelet mitään feministinkortin suuntaankaan, nii ne ei soita takasin. Turha esittää yllättynyttä.

Työhaastattelussa pitää myydä oma osaaminen ja näyttää miten hyvin hanskaisit lannistavat asiakkaan työelemässä. Mutta jos haastattelija on täysin asiaton, haluatko oikeasti kyseiseen paikkaan töihin? Siellä saattaa olla valmiiksi myrkyllinen ilmapiiri. Vaikka työnsaanti ei ole liian helppoa, kaikkeen paskaan ei pitäisi olla pakko ruveta. Terve itsekunnioitus, mutta kuunnellaan myös muita. Jos palkkakeskustelussa ehdotetaan pilkkasummaa, sano mielipiteesi ääneen, mutta kohteliaasti. (Ei välttämättä niinkuin minä: ”Tekisitkö itse tuollaisella palkalla?!”:’P) Pyri selvittämään työsi arvo ja pitämään siitä kiinni. Palkkakeskustelut tulee opetella hoitamaan itse ja jos on huono neuvottelemaan, niin paremmaksi voi oppia sukupuolesta huolimatta. (Nimim. olen paska neuvottelija, mutta alan hitaasti ja kivuliaasti oppia.. Menee nuoruuden tyhmyyden piikkiin – toivottavasti.)

Kun olet missä tahansa ympäristössä vähemmistökiintiön edustaja, jäät mieleen. Hyvässä tai pahassa. On omasta asenteestasi kiinni kummassa jäät mieleen. Motivoitunut, määrätietoinen, ennakkoluuloista piittaamaton ja vittuilulle naurava ihminen halutaan kyllä töihin.

Mitä mahdollisten työkavereiden ja asiakkaiden ihmettelyyn tulee: usein tökeröt kysymykset on vain kokemattomuutta. Jos miesvaltaisella työpisteellä ei ole ennen ollut naisia, ehkä uudet työkaverit ei vain heti tiedä, miten pitäisi suhtautua ja hakevat sitä hetken aikaa. Kieltämättä joskus ennakko-oletukset ovat joskus aika naurettavia, mutta kyllä se todellisuus tulee arjessa äkkiä vastaan!

Emolevyn vaihto. Tämänhetkinen arki.
Miesten joukossa ei ole pakko ottaa vahvasti naisellista taikka rekkalesbon roolia. You do you. Jos on vähän tyttömäisempi ja urasi alussa, mutta haluat oppia näppäräksi, voit sanoa sen ääneen: työkaverit saattavat alkaa mielellään kertoilemaan hyviä tipsejä esim. työkalujen käyttöön. Pyrit vain antamaan itsestäsi motivoituneen mielikuvan. Jos meisseli pyörii ja viski maistuu niin opettele nauramaan sille, että miehet saattavat mieltää sinut suorilta leboksi. (Ja ’järkyttyä’, kun sinulla onkin mies kotona :’’’D ”Kumpi teistä tiskaa?!”) Ja pieni muistutus, jos olet sinkkuna työyhteisössä: jos nuori, komeakin, miespuolinen työkaveri on juuri eronnut ja olet ensimmäinen nainen sen jälkeen hänen nenänsä alla.. Yritä pysyä jämynä. Keskitytään omaan uraan ja jätetään laastarihommat välistä, jookos? Ajattele kokonaiskuvaa.

Jos työpaikalla ei vierailla asiakkaiden luona, vaan ollaan samojen naamojen kanssa koko ajan, ei tarvitse käydä läpi yllättyneitä reaktioita naiseudestaan nii usein. Kun kerran tottuvat siihen, kaikki hyvin Hämeessä. Joten alanvaihtaja naikkoset – pitäkää mielessä, kun haette koulun jälkeen duuniin: Jos koette raskaaksi olla kokoajan suurennuslasin alla, hakeutukaa työpaikalle, jossa ei ole asiakasvisiittejä. Itse olen tehnyt juurikin tällaista vierailuhommaa ja siellä näitä tilanteita mielensäpahoittamiseksi tarjoutuu huomattavasti enemmän. Itse kuitenkin odotan seuraavaa ihmettelijää jo pari päivää panttaamani uuden punchlinen kanssa... Asennekysymys. (”Eikö tänne pitänyt tulla MIEHIÄ tekemään asennus?” ”Älä kerro kellekkään, mutta mä oon oikeesti mies.”:DDD)

Ja ennen kaikkea: me ollaan kaikki ihmisiä! Naiset ja miehet. Suurin osa kuluttaa Netflixiä ja dokaa viikonloppuna sukupuoleen katsomatta. Aika moni mahtaa vielä nykyään katsoa Putoustakin. Niitä yhteisiä puheenaiheitakin löytyy yllättävän läheltä, kunhan muistaa olla korvat höröllä. Joten rohkeasti sille toimialalle mikä kiinnostaa! Kun saadaan ihmisten vahvuudet tuotua esille, uskon että yhteiskunta toimii kokonaisuutena paremmin ja että kaikki voittaa.



~ Senaattori

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Novelli 2/2

Liikuntatunnilla alkoi ahdistaa. Kaikki muut olivat iloisia ja sporttisia - tai ainakin siltä tuntui. Minua ei voinut vähempää kiinnostaa juoksentelu ja hyppely ympäriinsä ellei naapurin äkäisen koiran haamu jahdannut minua. Lauman etevimmät leukailivat ja pullistelivat minulle, vaikken pitänytkään heitä tai heidän tekemisiään arvossa.

   Liikunnanopettajamme neiti Johansson oli rasittava, nuori ja kireä. Hänen lyhyt kiharapehkonsa herätti minussa jopa enemmän kauhua, kuin lauman meikkipellejen, jotka olivat ruskean kielen ritareita. Niin - kaikki jotka häntä eivät mielistelleet, joutuivat hänen silmätikuikseen.

   Onnekseni pelastus saapui Sonjan hahmossa. Olin hyvilläni hänen tultuaan, mutta sain entistäkin enemmän kylmiä väreitä, kun näin miten opettajatar kohteli surevaa ystävääni. "Olet myöhässä, Sonja!" hän kivahti: "Taas. Jos myöhästyt viellä kerrankin tai kieltäydyt osallistumasta tuntiin, saat nelosen todistukseen!"

   Sonja seisoi vain vieressäni pää painuksissa, reagoimatta mitenkään. Opettajaa ärsytti se, mutta hän siirsi huomionsa kentälle. "Hakekaa pallo ja räpylä varastosta", hän viittasi meille katsomatta minuun tai Sonjaan päin. Ajatus pesäpallosta ei oikein innostanut.

   Kun lähdin Sonjan kaveriksi hakemaan tavaroita, kuiskasin hänelle nyreänä ja myötätuntoisesti: ''Tuo tiukkapipo voisi mennä perässä. Se olisi maailmalle palvelus. Tai mennä hänen sijastaan.'' Sonja kääntyi minuun päin silmät lasittuneina: ''Älä sano noin.'' ''Miksen?'' ''Siedän kyllä nuo - vaikka kaikki niistä. Sen olen jo ansainnut'', hän sanoi.

   En ymmärtänyt täysin mitä hän halusi viestittää, mutta oli liian myöhäistä kysyä. Olimme opettajan kuuloetäisyydellä.

Seuraavana päivänä liikunnan opettaja oli kuollut. Tai ainakin luulin niin. Tunnin olisi pitänyt alkaa jo 45 minuuttia sitten ja hän oli lähtenyt tarkistamaan koulun pukkareilta jotain vain parin korttelin päähän.

  Jotenkin huonoa aavistellen en löytänyt Sonjaakaan mistään. Sprinttasin suoraan lauman läpi pukkareille asti. Ovi olikin raollaan. Eipä olisi sääli. Avasin oven.

   Kuten arvasin, Sonja kykki lattialla opettajan vaivalloisesti hengittävän ruumiin vierellä. Opettajatar oli aivan kalpea ja näytti kuin olisi tukehtumaisillaan. ''Mitä sinä olet tehnyt tuolle?'', kysyin matalalla, muuttumattomalla äänellä. Hän vastasi sotkuisen tukkansa uumenista: ''Sen mitä muillekin. Paitsi en tarkkoittanut... Hetkinen! Kohta se loppuu - hiljaa!'' Hän vaikeni täysin opettajattaren ylle. Kyllä - se elämä oli ohi.

   Sonja alkoi vilkuilla verestävin, kuivin silmin ympärilleen. Hän etsi jotain epätoivoisesti. ''Mitä haet?'', koetin kysyä, mutta hän nousi seisomaan, huutaen: ''Isä! Missä olet?'' Tila kaikui hetken. Sonja vajosi alas nyyhkyttämään: ''Mitä olenkaan tehnyt. Isä!''

   ''Mitä sinä isääsi hoet?'' Sonja tarttui ranteistani: ''EN NÄE HÄNTÄ! TUO NAINEN ON KUOLLUT - EN NÄE KUOLEMAA!'' Seurasi hiljaisuus, kun hän vajosi takaisin lattialle. ''Jos vain saisin edes kerran puhua hänen kanssaan - vaihtaa pari sanaa vain. Tai hän kysyisi miten voin. Siitä on jo JUMALAUTA 8 VUOTTA!''

    Sonja jatkoi puhumista puoli-itsekseen, horisten jotain sekavaa. Hän näytti melkein menettävän tajunsa aina rääkäistessään. Olisi vain ajan kysymys, kun joku löytäisi hänet täältä. Siispä vein hänet pois. Ruumiista ei kukaan halua tietää. Varsinkaan siitä, mitä minun oli tehtävä saadakseni se mahtumaan huuhdottavaksi tyttöjen pukuhuoneen wc-pöntöstä, josta jotkut olivat urheiluleirillä ollessaan - vedonlyönin asiayhteydessä - vettäkin juoneet.

En tiennyt mihin opettaja oli kuollut. Seuraavana päivänä hänet ilmoitettiin kadonneeksi. En ollut huolissani, enkä kokenut tunnontuskia, mutta Sonja koki. Hän näytti todella syylliseltä. Koko päivän hän tuijotti käsiään jostain syystä.

   Kun kellot olivat soineet, maleksimme päivänsä päättäneiden oppilaiden virtauksen mukana ulos. Kun virta alkoi hajaantua, kuin manalan joki, joka laskisi järveen, hän sanoi: ''Taidan tosiaan olla sekoamassa. Aiemmin se oli vahinko, mutta nyt...'' ''Tapoitko sinä tosiaan Johanssonin?'' kysyin muuttumattomalla äänelläni: ''Oletko tappanut muita?''

   Sonja katsoi jälleen käsiään, kuin ei kykenisi sanomaan ääneen. Näin selvästi, että jotain hän oli tehnyt ja siihen liittyi muutakin kuin tappaminen; syyllisyydentunto ja jopa melkein pettymys.
   Käännyin vielä kerran vilkaisemaan häneen päin kävellessäni samalla suojatietä, sillä  tiemme erkanisivat tässä asumuksiimme. Auto ajoi liian lujaa ja en katsonut. Lyhyen hetken tunsin sen paiskautuvan kylkeeni, kaataen minut ja päänikin osui siihen ennen kuin rojahdin sen edestä tien sivuun. Sisäelimeni ja keuhkoni tuntuivat painuvan kasaan, päästäni en tiennyt muuta kuin että sitä jomotti ja vihloi.

   Silmät suurina ja hädissään Sonja juoksi luokseni. ''Älä sano... mitään'', vaadin: ''Tee se, tälläkertaa noutaja...tulee varmasti.'' Sonja itki, mutta hänen silmistään näin, ketä hän ajatteli sivussa. ''Olen nähnyt kummenpaakin.. tuleeko hän?'' kysyin ja henkeni alkoi laahata pahasti.
   Sonja nyökäytti itkunturpeista päätään ja toivoi. Näin sen; toivon ja epätoivon. Hän kurotti kättään minua kohti tietäen, että edes joku ymmärsi, ainakin hetken. Hän pidätti hengitystään.

   Viimeinen sekunti. Näin Sonjan ja hänen takanaan mustaa samettia, kaavun helman. Luiset kädet olivat kuroutuneet hänen ympärilleen ja viimeinen asia, jonka näin oli hänen kätensä. Hän, ystävä, hänen isänsä, kuolema.

   Ja minä hymyilin - ainoan kerran myötätunnosta. Hän oli odottanut sitä ohimenevää, todella pientä hetkeä vuosia ja nyt hänen isänsä oli siinä hyisessä iltapäivässä, ennen kuin isän tulisi taas mennä.


~ Senaattori

maanantai 28. tammikuuta 2019

Novelli, 1/2


Olen maannut sisällä jo mielestäni kuukauden, mutta kello sanoo, että kaksi tuntia. Tunnen hämähäkin tekevän verkkoa käteeni, munivan korvaani ja tukehtuvani pölyyn... Eilen talo oli siivottu ja hyönteismyrkky haisi vieläkin.

Nousin valkealta sohvalta - liian valkea, liian siisti talo. Katsoin ikkunaan ja näin siinä höyheniä, kuin lintu olisi lentänyt siihen pahki. Ikkuna oli täysin puhdas.

Minun täytyi lopettaa tämä. Vilkas mielikuvitus koitui jo ongelmaksi. En voinut keskittyä tunneilla, vaan aloin nauraa kun pieni, harmaa hiiri seisoi opettajan olkapäällä ja imitoi opettajan liikkeitä. En mennyt saunaankaan ilman pyyhettä - tiesin että tontut katsoivat.

Lähdin kouluun ja ne katsoivat minua kieroon. Tiellä samaan aikaan kulkevat luokkalaiset. Se on yksi ja sama. En tunne tarvetta kuulua heidän laumaansa.
   Käytävällä oli tyttö. Hän oli allapäin jostain syystä. Hänen vaaleat hiuksensa kätkivät hänen painuneen päänsä kasvot. Lauma tuli, lauma teennäisiä puolituttuja ja he alkoivat esittää "osanottojaan". Ahaa - joku oli siis kuollut. Katselin etäämmältä nähden, että taivastelut ja osanotot vain alensivat tytön mielialaa entisestään. Lauma ei sitä empatialtaan huomannut. Kyse oli tytön kuolleesta ystävästä.
   "Turvat kiinni!" sanoin kylmästi laumalle. Tyttö nosti päänsä ja hänen ihmettelevät kasvonsa olivat silti vaiti. Katsahdin ilmeettömästi häneen ja lähdin. Kuulin, kuinka lauma ärtyi ja jäi taivastelemaan, mutta tiesin, että tyttö oli hyvillään heidän saadessaan muuta puhuttavaa.
   Olin nähnyt tytön kasvot ja tiesin miltä ne näyttivät, mutta olin nähnyt muutakin. Iho hänen kasvoillaan oli häilynyt, paljastaen kallon, mutta hetken kuluttua illuusio oli poissa. En silti uskonut että hän oli kuollut - siinä oli jotain muuta.

Ruokalassa sama tyttö tuli istumaan minua vastapäätä. "Kiitos", hän sanoi. Vaikka olin hiljaa, hän jäi siihen istumaan. Hän aisti, että oli tervetullut. Siitä lähtien olemme hengaileet yhdessä.
   Emme puhuneet liikaa ja meitä tuijoteltiin siksi. Pahimpana täydessä sotamaalauksessa oleva lauman johtaja, joka oli käyttänyt noin kilon liikaa hiuslakkaa ja sabotoi koulutöitämme.

Tyttö seuranani oli Sonja. Hän vaikutti aivan tavalliselta nuorelta. Ainut aihe, josta hän ei halunnut kanssani puhua, oli edellisen ystävänsä kuolema. Siihen asti kunnes hän sai kutsun tämän hautajaisiin ja ratkesi itkuun.
   "Rauhassa, ei sinun tarvitse itkeä enää", rauhoittelin. "Tarvitsee", Sonja niiskaisi vetisin kasvoin: "Tämä on minun syytäni." En ymmärtänyt. Näytti epätodennäköiseltä. Joku "random" tuli luokseni ja sanoi: "Sonja otti entisen historianopettajankin kuoleman vakavasti. Hän vain on herkkä." Sonja vaikeni, hän oli kuullut. Reaktiosta yllättynyt oppilas lähti.
   Sonja pysyi alhaalla. Puoliääneen hän kuiskasi: "Minun pitää surra. Minä tapoin heidät." "Mitä sinä horiset ja pillität? Kuunteletko itseäsi? Onneksesi kukaan muu ei kuullut tuota...", sanoin ja yritin tarttua hänen ranteeseensa nostaakseni hänet ylös. "Älä koske!" hän tiuskaisi: "Se tappaa."
"Kuka?"
"Sukuvika."
"Onko sinulla päässä vikaa vai oletko vain hysteerinen?"
"Isin tyttö."
"Säästä tuo", sanoin tarttuen ranteeseen ja nostaen hänet ylös: "Näetkö?"
"Se... ei toiminut", hän henkäisi yllättyneenä ja korjasi nopeasti ryhtinsä: "Eipä tietenkään."
"Mitä tuo nyt oli?"
"Ei mitään."

Novelli (oma), osa 1/2

~ Pälpätin


sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Animekatsomo



Tässä on saikun ratoksi tullut tapettua tylsyyttä myös uudemman animen parissa. Esittelen alla lyhyesti viimeisimmät, mitä on tullut katsottua, omien kommenttien kera.


Goblin Slayer


Nuoren papittaren ensimmäinen seikkailu meinaa jäädä hänen viimeisekseen, mutta hän pelastuu Goblin Slayeriksi kutsutun seikkailijan toimesta. He alkavat levuttamaan yhdessä tappamalla Goblineita.

Tarina sinänsä ei ole mikään erityinen, mutta goblinit raiskaamassa nuoria naishahmoja ovat herättäneet keskustelua. Tosin goblinit eivät voi tarinan mukaan lisääntyä muutoin, sillä goblinit ovat kaikki miehiä – joten naaraita tarvitaan muista roduista. Mangassa ja hentaissa voi törmätä rankempaankin inhoreaktion tavoitteluun (tai joku saattaa pitää jynkkymatskunakin, emt.), joten luulen, että ällötysreaktiot johtuu enemmänkin tavasta, millä asia esitetään. Tai siitä, että fantasiagenren animet on yleensä pehmompia. Katso ja totea itse.


Golden Kamuy


Sugimoto on selviytyjä Meiji –aikakauden sodassa. Hän päätyy sodan jälkeen etsimään rikkauksia hänet pelastaneen Ainu –tytön, Asirpan, kanssa. Asirpa lähtee seikkailulle löytääkseen kadonneen isänsä, joka on huhujen mukaan varastanut Ainujen kullan. Aarteen sijainti on tatuoitu vankilasta paenneiden karkurien nahkaan ja moni muukin on saman aarteen jäljillä, joten yhteenotoiltakaan ei vältytä.

Tämä sarja vaikutti ensivilkaisulla aika vakavalta ja ruudinkatkuiselta, mutta onnistuu tuomaan iloisia pilkahduksia vakavaan universumiinsa. Lisäksi erityistä huvitusta herättää jakso, jossa peräti miehet leikkivät "sumopainia" sen sijaan, että nuoret tyttäret hilluisivat tässäkin animessa puolialasti keskenään hinkkaamassa toistensa daisareita. Seuraan mielenkiinnolla tällaisia animesarjoja, joissa osataan tehdä vakavaa tarinankerrontaa pienillä välikevenennyksillä.


 Tensei Shitara Slime Datta Ken (That Time I Got Reincarnated as a Slime)


Animen alussa Satoru Mikami (37 vuotta), kuolee ryöstön yhteydessä. Hän syntyy uudestaan fantasiamaailmaan limana, jolla on erityisiä kykyjä. Siellä hän saa nimen ”Rimuru Tempest”.

Se, että fantasiamaailmassa hahmot voivat kehittää itsensä uudelle tasolle tuo mieleen pakostakin Pokemonin. Ja moni asia sarjassa muistuttelee myös Final Fantasystä. Tensei Shitara Slime Datta Ken on näistä esittelemästäni kolmesta animesta ehdottomasti lapsiystävällisin. Vaikkakin muutama rintava piirrosframe eksyy mukaan. Narutomaiseen tyyliin taistellaan ensin uusien möllien kanssa ja sitten niistä tulee kavereita. Tai joku kehittyy ja saa uuden kyvyn. Omanlaistaan sanailua ja näkökulmaa tähän sarjaa kuitenkin tuo se, että protagonisti on lima.


Siinä oli lyhyesti viimeisimmistä seuraamistani animeista.

Tavoitteena olisi ensiviikoksi oikolukea yksi vanha novellini ja jakaa osa 1/2 tänne blogiin.  En ole jakanut mihinkään omia tarinatekstejäni aikaisemmin, joten jännän äärellä ollaan.

 ~ Pälpätin

tiistai 8. tammikuuta 2019

Graffaa & käyttöliittymää

Yksi suunnittelemani testileiska, jota tarjosin kampaamolle.

Ensimmäiset päivät tätä vuotta ovat menneet hajoillessa Youtubeen ja suunnitellessa uusia kujeita. Olen tullut katsoneeksi paljon ”The Karate Nerd” –videoita ja suosittelen muillekin kamppailulaji-intoilijoille. Jessen videot sisältävät ihan hyviä aiheita pohdittavaksi ja vilkaisevat vähän muidenkin lajien tekniikoihin, haastattelun taikka opetusmateriaalin kautta.



Ikävä kyllä pystyn edelleenkin lähinnä klikkailupeleihin, mutta oikea käsi pelittää kuitenkin, joten en millään malttaisi olla toimettomana koko sairaslomaa. Mielessä on kummitellut omien vapaamuotoisten töiden julkaisu pienenä kokonaisuutena, mutta sen eteen pitäisi mielestäni vielä harjoitella. Olen työskennellyt graafikkona jonkin verran, tehnyt muutamat verkkosivut (Wordpress) yrittäjille sekä olen nopea editoimaan videokuvaa.. Ehkä freelancerina voisin ajatuksia kypsytellessä saada vähän lisätienestiä päiväduunin kylkeen ja vähän jotain kotiinpäin jo sairasloman ohessa? Kukapa tietää.

Kyseisellä ajatuksella tulin luoneeksi työtarjouksen https://www.fiverr.com/ –sivustolle.Sitä kautta tosin on ollut hiljaista. Tein tunnukset myös https://www.freelancer.com/ -sivustolle tänään.  Ei ollut mitään odotuksia freelancer.com:inkaan suhteen, mutta tein alkuun noin 7-12 tarjousta pieniin työkeikkailmoituksiin. Yhdestä kuului takaisin jo tänään! En paljoa keikasta kostu, mutta yritän saada hyvät arvostelut, sillä se voisi auttaa saamaan joskus jonkin toisenkin homman sivustolta? Saas nähdä. Huomenna herään aikaisin värkkäämään asiakkaalle layouttia. Peukut pystyyn, että tämä freelance –kokeilu viisastuttaisi vähän.

Inspiroivaa vuotta 2019! 


~ Pälpätin


lauantai 29. joulukuuta 2018

Kova paketti

Kipsiä piti vähän avartaa alkuturvotuksen yhteydessä.

Olin viimeviikon perjantaina ylityöntäyteisen viikon päätteeksi hallin pihassa viemässä roskia ja liukastuin. Otin maata vastaan vasemmalla avokämmenellä ja ranne taittui. Värttinäluu murtui ja luut meni vähän sijoiltaan. Haudoin kättäni päivystyksessä ja luita vedettiin parempaan asentoon. Seuraavana torstaina saan tietää tarviiko tuota leikata. No, onneksi olen sentään oikeakätinen.

Välillä tuntuu, että tulen hulluksi. En voi pelata kunnolla vasemmalla kädellä, kun käden kulma sivusuunnassa ei liiku vielä näppärästi. Sormet heiluu jo kivuttomasti. Niillä ei vain pysty painamaan lujaa, joten näppäily on vielä vähän haastavaa. Tottakai levottomuutta aiheuttaa myös kaipuu tatamille ja säännöllisen liikkumisen pariin. Siksipä onkin kiire kuntoutua. Olen liikutellut kättä mahdollisimman paljon ja yrittänyt syödä joka päivä muutakin, kuin konvehteja. Ja käynyt kylästelemässäkin melko normaalisti.

Ajattelinkin, että ottaisin asiaksi ensi vuoden aikana kuntouttaa käden, aloittaa lihaskuntokuurin ja yrittää etsiä kämppää, jossa olohuoneeseen mahtuisi nyrkkeilysäkki. Lisäksi haluaisin löytää harrastusten kanssa helpommin aikatauluttuvan duunin. Elämä on tässä eikä kohta. Haluan harrastusten tuottavan jatkossa iloa jokaiseen viikkoon. Siinä vähän tavoitetta vuodelle 2019.

Henkilökohtaista kasvistavoitetta aion jatkaa: olen pyrkinyt joka syömään vähintään yhden vitamiineja sisältävän välipalan joka päivä (salaatti, marjat, omenat..) viime heinäkuusta alkaen. Tähän mennessä olen lipsunut tavoitteesta vain muutamana päivänä viimeisen 6:n kuukauden aikana. Jee!

Toinen iloinen asia, mikä tapahtui ennen murtumaa: karaten ensimmäinen vyökoe meni läpi. Sain karatessa keltaisen vyön (5. kyu). Tuntuu siltä, että on päässyt jälleen mielekkään harrasteen makuun. Tästä se lähtee. Kun käsi pelittää jälleen, alan luuppailemaan suojuksia otteluhommia varten.

Toivottavasti joulu sujui hyvin! Hyvää uuttavuotta! :D


~ Pälpätin